Kelaan Vimeosta viimeisintä previkkafilmiä asiakkaalle ja siellähän niitä onkin – katseluversioita toistensa perään, versioita, versioiden versioita ja lopullisia sellaisia. Hilaan hiirtä alaspäin. Erilaisia filmisisältöjä, osa joissa on itse ollut mukana – kyynärpäitäkin myöten – toisia ovat taas tehneet muut firman ”av-jyyrät”. Ideoita, lähestymistapoja, kuvia, musiikkia, ääntä, kertojaääntä ja muistoja vuoden varrelta. Alkaa hengästyttämään. Onko tosiaan näin että Cutline nosti purjeen pystyyn uudestaan vasta vuosi sitten? On, on se näin. Tunteiden sekamelska nousee pintaan. Tulkitsen tämän kiitollisuuden ja sopivan väsymyksen tunteen yhdistelmäksi – hieno homma, että osaan tulkita.

Röpelöpipariolo siitä, että tekee ne joulukauden ensihenkäysten numerosarjassa yksi ja kaksi piparit, eikä oikein luonnistu. Syy on osittain siinä, että kyseisellä uunilla ei ole tullut vielä pipareita paistettua, mutta samaan nippuun voi latoa myös oman rauhattomuuden, pirstaleisen keskittymiskyvyn ja muuta sekamelskaa.

Henkilökohtaisesti oma sekamelska syntyy siitä, että velloo päivät pitkät av-sisältöjen rikkaassa maailmassa. Rikkaus on sinällään erittäin toivottavaa ja asema, johon on tietoisesti hakeutunut. Tykkään tästä työstä. Tähän yhteyteen pari viittausta elokuviin: juuri nyt ollaan tilanteessa ”too much juju”, tai ”too beaucoup”. Liian paljon kuvaa ja ääntä. Tarvitaan miniretriitti – onneksi tilattu onkin tulossa.

Yllättävää, miten paljon nk. luova työ vaatii potkua, henkistä kapasiteettiä, virettä ja sisäistä liikahdusta, joka vaikuttaa ihmiseen kokonaisuudessaan. Välillä tuntuu että ”minen jaksa”, mutta eipä hätää, koska aina ei tarvitse jaksaakaan. Pakottamalla syntyy hetkittäin hyvää, mutta parhaimmat ideoiden idut ovat syntyneet suhteellisen pakottomasti tai sitten porukalla puskemalla. Loppu on ollut sitten sitä mielenkiintoista perustyötä. Sen peruskauran kautta voi myös kumuloitua lisää ideamassaa. Ideat synnyttävät lisää ideoita, joista osa on ihan ok, yksi ehkä täsmällistä hyvää ja loppu voikin sitten olla aika ruokotonta kuraa. No, pääasia että ideoita on, joten ei hätää.

Seuraava luova sysäys tulee kyllä, jos ei juuri nyt niin parin tunnin päästä, iltapäivällä tai huomenna. Parasta siinä onkin juuri se, että en tiedä miten se tapahtuu – potkitaanko hieman persuuksille vai aistinko jotain, josta efekti syntyy? Fakta on myös se, että välillä pitää vetäytyä, eli vääntää ”kaakossa olleet nupit nollille” ja tuijotella vaan tulenliekkiä. Kutsuvat tätä jouluksi.

Tehdään lapsen kanssa ”akkapipareita”. Pikkuinen on siinä juuri niin aidon ihanana kuin vain olla voi ja painaa malttamattomat sormet piparitaikinaan, sanoo ”mulle”. Hymyilemme, sammutan tv:n ja on niin sopivan hämärää. Siinä hetkessä ajatus nousee tietoisuuteeni – ei se millaisia röpelöpipareja teemme, pääasia että teemme niitä yhdessä, juuri nyt, ja ilman sähköisiä viestimiä.


Kirjoittaja on tuotantoyhtiö Cutline Oy:n ohjaaja, dramaturgi ja LaserDisc-kunkku.