80-luku ja olen teini. Ensimmäinen tili kesätöistä. Olen ostanut itselleni kirkuvanpunaiset Sony Walkmanit, jotka pyörittävät kunniakkaasti c-kasettia. Tunnen olevani median aallonharjalla. Vilkaisu sivuun, näen isoisäni mittailevan rintamamiestalomme perustuksia. ” Mitähän pappakin oikein miettii – tai näistä ymmärtää ”, pähkäilen ja käännän popit täysille. Ollaan oltu mediajutuissa näin jälkikäteen ajateltuna aika eri maailmoissa – vai ollaanko sittenkään?

Silloin kun pappa oli nuori gramofoni-levysoitin oli uusinta uutta ja pakkohan se oli papan hommata. Veikkaan että meininki oli vanhempien mielestä maailmanloppua lähentelevää. Musisointia ilman sitä kurtun soittajaa – suhteellisen tavatonta. Hieman myöhemmin levysoitin oli talouden kuin talouden vakiovaruste. Jos sellaista ei ollut mentiin naapuriin, josta soitin löytyi, ilonpitoon.

90-luvun alussa ihailin laserdisc-levyjäni. Elokuva optisesti luettavalla levyllä. Varsin toista kuin videonauhat. Mieleen tuli ajatus, että tämä on kyllä teknisesti tässä – ei muuten ollut… Jokainen, nuori sukupolvi omaksunee uusimmat mediavirtaukset ja -työkalut haltuun nopeasti, siinä missä vanhemmat jäävät helposti ja viiveellä ihmettelemään meningin pyrähdyksiä.

Omakohtainen kokemus, kahden vuoden takaa. Noin 10-vuotiaat pojat juttelevat jostain sisällöstä, ilmeisesti pelistä. Poika 1: ” Näiksä ne netissä? Ne meni… ” (ja sitten seuraa litania omalla suulla toteutettuja äänitehosteita). Poika 2: ” Joo. Sitten… ” (ja taas äänimattoa). Pojat nyökkäilevät innostuneina, koska ymmärtävät toisiaan saumattomasti. Minä: ” Missä tossa on se tarina? ”Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa, medioihin liittyvää tapahtumaketjua ja miten siihen sijoitun. Kehitys näyttää kehittyvän.


Kirjoittaja on tuotantoyhtiö Cutline Oy:n ohjaaja, dramaturgi ja LaserDisc-kunkku.